Toimittaja Tero Hakola kirjoittaa Helsingin Sanomissa 7.9.2010 katsojakeskiarvoista Superpesiksessä ja Veikkausliigassa. Pudotuspelien keskiarvo Superpesiksessä on komea, 2900 katsojaa, ja lisäksi naisten puolella katsomot on täynnä lähes poikkeuksetta.
Veikkausliigan, siis jalkapallon, koko kauden keskiarvo jää tuosta luvusta, mutta joissakin otteluissa sielläkin on ollut ihan mukavia lukemia, 4000-6000 katsojaa. Ainakin näin on ilmoitettu.
Superpesiksessä käy artikkelin mukaan perheitä lastenrattaineen, Veikkausliiga on ns. äijä-kulttuuria. Niin tai näin, molemmat on hyviä asioita, peli kehittyy sitä mukaa viihtyvämmäksi mitä enemmän saadaa katsojia liikkeelle. Vaikka Suomalainen on huono äänestämään jaloillaan, jalkapallossa äänestäminen näkyy. Tapahtuman tasoa, jännittävyyttä, ja Juhani Tammisen sanoin, intesiteettiä tulisi nostaa.
Jostain syystä Superpesis on osannut tuon intensiteettipuolen, se näkyy hyvin TV:n urheilulähetyksissä ja uutiskatsauksissa.
Kun TV näyttää lyhyttä katsausta kanavallaan, sieltä kuuluu huutoa, meuhkaa ja vilskettä. Kun taas tulee katsaus jalkapalloa, siellä ei ole mitään jännitysaspektia olemassa. Tämä heijastuu katsojien käyttäytymisessä sekä katsomossa, johtaen katsomosta pois.
Jos tapahtumassa on SUUREN URHEILUJUHLAN tuntua, ei ole väliä katsojasegmentoinnilla tai muilla markkinoinnillisilla nyanseilla, ihmiset tulee, viihtyy, tulee uudestaan, viihtyy, ja yks kaks, siitä tulee perinne.
Olen lojaali jalkapallolle, siis ikäänkuin loyal customer. Mutta en ole lyoal consumer, tai paremminkin minun consuming tradition on vähäinen jalkapallon pääsarjan suhteen.
Tradition is more than loyalty.
Jos tästä asikasajatuksesta, tai sen kehittämisestä haluat kuulla lisää, ota yhteyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti